Tarjous on hyväksytty!

Odottelimme mitä asunnon omistajat sanovat tarjouksestamme. Saimme tiedon, että he odottelevat muutaman päivän ja jos ei muita tarjouksia tule myyvät asunnon meille. Jäimme vain toivomaan, että kukaan muu ei tee tarjousta. Muutama päivä oli kulunut ja mieheni sai puhelin soiton, jossa kerrottiin että meidän tarjous on hyväksytty.Meillä oli kuitenkin vielä ehtona, että asuntoon tehdään kosteus mittaukset ja ettei kosteutta löydy.

Oli hetki jolloin, piti sopia hyvä aika mittaukselle, että kaikki pääsevät paikalle. Taas sai alkaa jännittämään asioita. Kosteus mittaus suoritettiin ja se oli hyvä, mistään ei löytynyt kosteutta, joten kaupat asunnosta syntyvät. Enään on vain kauppa kirjat ja sitten asunto on meidän.

Tuntui ihanalta ajatella, että kohta meillä on ihan oma koti missä asustaa ja minkä voi remontoida ja laittaa juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Pääsisimme muuttamaan omaan kotiin alle kuukauden päästä. Meidän piti päästä muuttamaan marraskuun viimeinen päivä, mutta meille vähän lupailtiin, että olisi päästy muuttamaan viikkoa aikaisemmin.

Kovasti odottelimme, että pääsemme muuttamaan viikkoa aikaisemmin, koska oli ollut puhe siitä, että ei tarvitsisi sitten kiireessä muuttaa ja meillä piti olla edellinen asunto tyhjänä joulukuun ensimmäinen päivä. Kyselimme, että milloin saisi tuoda tavaroita aina oli vastauksena, että kyllä he kohta ovat saaneet asunnon tyhjäksi. Mitenpäs sitten kävikään, saimme vasta viimeinen päivä marraskuuta alkaa viedä tavaraa. He saivat asunnon tyhjäksi vasta illalla, joten meillä oli vain ilta aikaa muuttaa tavarat vanhasta asunnosta, uuteen. Ei ollut kovin kiva odotella, meillä kuitenkin oli muutto apuna muitakin, olimme saaneet pakattua kaikki tavarat autoihin ja odottelimme ja odottelimme eikä edellisistä omistajista kuulunut mitään. Muistelisin, että kello oli jo varmaan ainakin seitsemän illalla ennen kuin viimein saimme puhelun, että asunto on tyhjä.

Tuntui hieman turhauttavalta, kun oli oikeastaan koko päivän odottanut, että pääsee laittamaan tavaroita paikoilleen ja sitten pääseekin vasta illalla. Alkoi olla jo niin väsynyt, ettei olisi jaksanut enään hirveästi touhuilla, mutta oli pakko, että pystyi nukkumaan uudessa kodissa. Siivoukset jäi aika vähälle, mutta onneksi edelliset asukkaat olivat siivonneet aika tarkasti joka nurkan.

Kun oli yksi yö nukuttu omassa kodissa, seuraava päivä oli kovaa järjestelyä, että kerkeäisi laittaa kaikki paikalleen, kun minun piti sitten taas seuraavana päivänä töihin. Saimme aika hyvin tavarat järjestykseen, olihan meillä pikku Iiro apuna 💖 Vaikutti siltä, että uusi koti oli Iironkin mielestä tosi kiva. Oli enemmä tilaa touhuta ja lelutkin sai ihan omaan huoneeseen. Kyllä aika pian tuntui, että kotona ollaan, oli vain aika vaikea käsittää että asunto on meidän oma.

Uuden kodin etsintä

Aloimme miettimään, että asunto missä asumme alkaa käydä pian pieneksi, kun Iiro kasvaa. Mietimme myös, että miksi maksaa 600e vuokraa, jotta saa asua yhden kuukauden, että miksi ei maksaisi omaa asuntoa pois. Oli ajatuksena, että alamme etsimään meille omaa ja isompaa kotia, missä sitten huolettomammin voi asua pitempään.

Selailin kaikkia myytäviä asuntoja netistä. Mietimme millaisen asunnon haluamme ja missä asunnon tulisi sijaita. Tiesimme, että Ylivieskasta se asunto ostetaan, mutta mistä täältä sitä emme vielä tienneet. Tärkein asia oli, että alue olisi rauhallinen ja turvallinen paikka missä pienen lapsen kanssa olisi hyvä asua ja tärkeää oli myös, että on oma piha missä lapsi voi leikkiä sellainen, että joskus saa hiekkalaatikon ja leikkimökin pihalle. Piti myös olla mahdollista kulkea joka paikkaan pyörällä tai kävellen, koska minulla ei edelleenkään ollut ajokorttia. Asunnossa tulisi myös olla kaksi makuuhuonetta, jottei kohta tarvitsisi alkaa etsimään taas uutta, koska Iiro kasvaa nopeasti ja tarvii oman huoneen myös aika pian.

Katselin netistä pitkän aikaa joka päivä asuntoja josko olisi tullut uusia, mutta mikään ei oikein tuntunut oikealta tai sopivan hintaiselta. Ajattelin, että minun ei ehkä kannata katsella asuntoja ihan joka päivä, joten aloin hieman vähentää asuntojen katselua. Yhtenä päivänä ajattelin, että nyt en ole pitkään aikaan katsellut asuntoja ja päätin mennä katsomaan, löysin yhden kivan oloisen asunnon. Se oli alle kahden kilometrin päässä keskustasta ja minun työpaikastani. Siinä oli iso oma piha, kaksi makuuhuonetta ja myös miehelleni se yksi tärkeimmistä nimittäin autokatos. Varastoja oli useampi, joten tavaraakin mahtui säilyttämään ja mikä tärkeintä se oli turvallisella ja rauhallisella paikalla.

Otimme yhteyttä asunnon välittäjään ja pyysimme päästä katsomaan asuntoa, löysimme sopivan yhteisen ajan aika pian ja pääsimme katsomaan. Menimme koko perheellä katsomaan ja mielestäni asunto oli ihana, ihastuin pihaan heti ja tiesin, että Iiro tykkäisi varmasti kun on niin iso piha missä voi leikkiä. Olihan asunnossa tietenkin muutamia asioita jotka halusi korjata, vähän muuttaa asunnon värimaailmaa, mutta ei mitään sen suurempaa. Iiro otti pihan heti omakseen ja alkoi potkia välittäjän kanssa palloa, joka löytyi pihalta. Olimme todella kiinnostuneita asunnosta. Päätimme, että mietimme ja keskustelemme yhdessä kahden kesken asiasta, ennen päätöstämme joten lupasimme, että ilmoitamme välittäjälle parin päivän päästä mitä mieltä olemme.

Olimme keskustelleet todella paljon asunnosta ja miettineet mitä me teemme. Olimme molemmat sitä mieltä, että asunto olisi hyvä ja juuri sopiva meille. Emme oikein löytäneet mitään huonoa asunnosta, joten olimme varmoja että haluamme sen. Soitimme välittäjälle ja kerroimme, että haluamme tehdä asunnosta tarjouksen. Sovimme yhteisen ajan milloin pääsemme tekemään tarjouksen kirjallisena. Kun olimme tarjouksen jättäneet jäimme odottamaan, että hyväksytäänkö miedän tarjouksemme.

Ensimmäinen työpäivä

Oli viimeinkin se päivä, kun minulla on ensimmäinen työpäivä ja pojallani ensimmäinen hoitopäivä. Ensin aamulla mieheni kävi viemässä Iiron hoitoon ennen hänen töidensä alkua. Minä jäin vielä kotiin hetkeksi odottelemaan työpäiväni alkua. Kuljin työmatkat ja hoitomatkat pyörällä, koska minulla ei ole ajokorttia.

Lähdin pyöräilemään työpaikkaani kohti, matkaa minulla oli noin 3,5km. Matkalla mietin paljon että mitähän kaikkea sitä ihminen voi mokata ensimmäisenä työpäivänään, eli jännitys oli kova. Olen aina ollut sellainen joka on melkein puoli tuntia etuajassa. Tässäkin tilanteessa olin työpaikan pihalla ainakin puoli tuntia ennen töiden alkua siinä sitten mietin, että mitähän sitä odotellessa tekisi, kun ei vielä sisällekkään viitsinyt mennä. Päätin odotella vielä hetken pihalla.

Sisälle päästyäni minä sain kaikki työvaatteeni, housut, kengät, paidat, takin eli käytännössä melkein kaikki vaatteet oli työn puolesta. Meitä aloitti kaksi työntekijää samaan aikaan minä ja joku poika. Kun olimme saaneet työvaatteet vaihdettua, meille esiteltiin paikkoja. Kävimme tekemässä kierroksen myymälään, varastoon, toimistoon ja tietenkin taukotiloihin. Ensimmäinen työpäivä koostui aika pitkälle paikkoihin tutustumiseen.

Myymälä oli minulle aika tuttu, olinhan asiakkaana jo paljon asioinut kyseisessä kaupassa, mutta enhän minä ollut koskaan edes tajunnut että siinä kaupassa olisi asiakkaillekkin tarkoitetut vessat. Enkä varmasti tiennyt kovinkaan monen tuotteen paikkaa ennestään tietysti ne mitä itse ostaa, mutta siihenpä se jääkin. Eli tosiasiassa se myymälä oli minulle aika vieras.

Meitä koulutettiin todella hyvin työhön, kävimme alkuun koulutuksen tietokoneen kautta työajalla. Ensimmäiset viikot töissä meni aika paljon koulutusten parissa. Kyllä minä sen sanon että minua ei ole ikinä vielä koulutettu töihin niin hyvin mitä uudessa työpaikassani.

Kun minä pääsin ensimmäisen päivän jälkeen töistä, minun pääni oli ihan ylitäynnä kaikkea uutta tietoa ja kaikkea mitä pitäisi sisäistää mahdollisimman nopeasti. Paljon asioita oli mitä pitäisi muistaa ulkoa numeroita aivan kamalasti, koska kaikki punnittavat tuotteet punnittiin kassalla, eli kaikkiin oli eri numero ja ne olisi ollut hyvä muistaa ulkoa mahdollisimman pian. Osa tuotteista oli punnittavissa yhdellä numerolla ja osa oli sitten kolmenumeroisia. Eli todella paljon on opeteltavaa.

Töiden jälkeen pyöräilin hakemaan poikaani hoidosta, oli ihana kuulla että hän oli ollut reipas ja että kaikki oli mennyt hyvin. Hän oli syönyt hyvin , nukkunut päiväunet hyvin ja leikkinyt iloisena muiden kanssa. Hän oli todella iloinen, kun tulin hakemaan häntä kotiin. Hoitopaikasta tuli siis todella hyvä kuva, myös sen vuoksi että minun työpäiväni aikana sain viestin missä luki näin: Iiron ensimmäinen hoitopäivä on mennyt hyvin, hymyssä suin poika on tutkinut leluja, syönyt hyvin ja reippaasti nukahti päiväunillekkin. Ja tämä viesti oli sieltä päiväkodista. Tuntui ihanalta lukea viesti mistä sai tietää, että Iirolla on mennyt kaikki hyvin.
Molemmilla meillä siis oli ollut kiva päivä

Hoitopaikka pojalle

Kun olin saanut töitä alkoi hoitopaikan hankkiminen. Ensin piti selvittää millainen hoitopaikka olisi hyvä. Iiro oli silloin noin 1,5 vuotta. Aloimme katsella netistä Ylivieskassa olevia hoitopaikkoja ja vähän kysellä mikä olisi hyvä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten se paikka tulisi hakea. Etsiskelin numeroita netistä ja mietin, että minne oikein soitan. Ei minulle koskaan ollut kukaan kertonut miten saisin hoitopaikan. Soitin yhteen numeroon ja se oli suora numero yhteen päiväkotiin, onneksi he sieltä osasivat minua neuvoa ja kertoivat kenelle soittaa. 

Minulla oli aika kiire saada hoitopaikka, koska töideni alkuun oli enään alle kuukausi aikaa. Soitin naiselle joka kehotti minua täyttämään jonkun hakemuksen netissä. Täytin lapun ja jäin vain odottamaan ja toivomaan, että saisin pojalle hoitopaikan. Meillä molemmilla olisi sellainen työ, että lapsi tarvitsee sellaisen hoitopaikan missä hän voi olla ihan aamulla tai sitten joskus jopa myöhemmin illalla. 

Muutama viikko ennen töideni alkua minulle soitettiin, että Iirolle on löytynyt hoitopaikka juuri sieltä mistä toivoinkin. Oli hieman tiukka aikataulu, piti ennättää käydä tutustumassa Iiron kanssa hoitopaikkaan ja hoitotädin piti vielä tulla käymään meillä kotona vähän tutustumassa Iiroon.

Hoitajia tuli meille kotiin kaksi, vaikka yleensä niitä tulee vain yksi. Kaksi sen vuoksi, että toinen oli aloittanut työt tässä hoitopaikassa aika vasta. Kun he tulivat, Iiro tuli melkein heti toimeen heidän kanssa ja esitteli lelujaan. Minun mielestäni kotikäynti on todella hyvä juttu. Siinä lapsi pääsee jo vähän näkemään uusia hoitajiaan ja hoitajat pääsevät vähän tutustumaan lapseen. Myös minä olin todella helpottunut heidän käyntinsä jälkeen, koska enhän minä tiennyt mitään lapsen hoitoon laittamisesta. He kertoivat kaikkea ja antoivat lappusia missä kerrottiin aika hyvin heidän päivistään hoitopaikalla.  Sovimme heidän käyntinsä lopuksi vielä ajan milloin me menemme hoitopaikalle tutustumaan. 

Menimme tutustumaan hoitopaikkaan koko perheen voimin viikkoa ennen Iiron ensimmäistä hoitopäivää. Hoitopaikka oli mielestäni ihanan kotoisa, piha oli hyvä ja turvallinen. Hoitajat olivat mielestäni kaikki todella ihania ja ystävällisiä. Ajattelin, että kyllä Iiro siellä varmasti viihtyy, vaikka olihan se aika jännittävää ajatella, että meidän pieni vauva menee hoitoon.

Sitä miettii kaikkea, kun joutuu jättämään oman lapsen ihan vieraiden ihmisten hoitoon. Aina pelkää, että jos hän ei siellä viihdy tai jos hän loukkaa itseään. Saako hän tarpeeksi huomiota ja kaikkea muuta sellaista, vaikka totuus on, ettei hänellä siellä mitään hätää ole. Iiro on muutenkin aina ollut tilanteisiin hyvin sopeutuva lapsi. Eikä hän ole koskaan oikein ketään edes vierastanut.

Töitä tarjolla

Heinäkuussa sain postissa kirjeen, jossa kehoitettiin minua hakemaan tiettyä työpaikkaa. Ensimmäiset ajatukseni kirjeen saatuani olivat aika sekavia. En halunnut hakea töitä, halusin olla vielä pienen poikani kanssa kotona, ei minulla ollut kiire töihin. Juttelin asiasta useamman ihmisen kanssa ja kaikki sanoivat minulle, että ainahan voi hakea ei sitä koskaan tiedä pääseekö töihin vaikka hakee. No tottahan se on, että ei hakeminen tarkoita vielä mitään.

Minun oli pakko hakea sitä paikkaa, koska jos en olisi hakenut minulle olisi tullut karenssi ja en olisi saanut mistään rahaa. No kirjoittelin hakemuksen ajatuksella, että en halua vielä laittaa lastani hoitoon, eli olisin voinut panostaa hakemukseen vielä paljon enemmän. Hakemukseni lähetettyä jäin odottelemaan kielteistä päätöstä.

Ei mennyt kuin viikko hakemuksen kirjoittamisen jälkeen. Minulle tuli sähköpostia, jossa minut kutsuttiin työhaastatteluun. Se oli kieltämättä hieman järkytys. En ollut vielä valmis töihin ja en ollut kuullut kovinkaan hyvää kyseisestä työpaikasta. Enkä ollut koskaan käynyt työhaastattelussa ja tämä oli vielä sellainen haastattelu joka tehtiin ryhmässä. Jännitin todella kovasti. Haastattelu olisi jo viikon päästä.

Menin työhaastatteluun, haastattelussa meitä oli yhteensä neljä hakijaa kolme naista ja yksi mies. Haastattelijoita oli kaksi. Ensin oli ryhmä haastattelu, missä meiltä kyseltiin kaikkea vuorotellen, sitten oli yksilö haastattelu. Tilanne oli todella jännittävä ja olin todella jännittynyt haastattelun aikana. Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt yksi kysymys johon vastasin todella tyhmästi. Minulta kysyttiin mikä eläin olisin ja kissaa eikä koiraa saanut valita. Ette ikinä arvaa mitä minä vastasin. Mietin pitkään vastaustani enkä saanut mitään eläintä päähäni, joten minä tyhmänä ajattelematta vastasin, että olisin lehmä. Vasta haastattelun jälkeen olen miettinyt ja naureskellut vastukselleni, kuka nainen sanoo haastattelussa olevansa lehmä. No ei kukaan, vaitsi tietenkin minä.

Kotimatkalla mietin, että haastattelu meni niin huonosti minun osaltani, etteivät he minua voi sinne palkata töihin. Kotiin päästyäni, olin kerennyt olla kotona ehkä puoli tuntia. Istuskelin terassilla, puhelin soi. Puhelu oli paikasta jossa kävin haastattelussa. Puhelussa minulta kysyttiin miten haastattelu mielestäni meni, vastasin että ihan hyvin ja että olisi se voinut mennä paremminkin. Soittaja sanoi minulle, että meidänkin mielestä haastattelu meni hyvin ja toivotti tervetuleeksi. Eli sain töitä. Puhelun jälkeen olin todella häkeltynyt, miten he niin äkkiä päättivät ottaa minut töihin, vaikka mielestäni haastattelu meni oikeasti ihan penkin alle.

Haastattelusta meni taas yksi viikko ja minun oli aika mennä kirjoittamaan työsopimus. Sopimusta kirjoittaessa sain valita kahdesta ajankohdasta milloin aloitan. Vaihtoehtona oli joko kahden viikon päästä tai kuukauden päästä. Minä valitsin kuukauden päästä, koska pitihän minun keretä hankkia pojalle hoitopaikka. Ja näin minulla sitten oli sopimus kirjoitettuna. Sain töitä mitä en edes halunnut. Vaikka ei siinä työpaikassa ollut mitään vikaa, ainut asia mikä minua vaivasi oli pojan laittaminen hoitoon.

Pojan ensimmäinen reissu

Ensimmäinen reissu Iirolla oli Ikaalisten kylpylään ja TiTi-Nallen taloon, kun hän oli hieman yli vuoden ikäinen. Hotelli on kyllä aivan ihana. Voisin mennä uudestaan lasten kanssa, paikka sopii lapsille todella hyvin. Siellä oli paljon tekemistä lapsille, ainakin silloin kesällä. Matkustimme kylpylään autolla, meitä oli minä, mieheni, Iiro ja Iiron kummisetä. Matka meni todella hyvin, ei ollut mitään ongelmia. Iiro oli todella reippaasti ja nukkui melkein koko matkan. Perille päästyämme kävimme hakemassa avainkortit ja tarvittavat tiedot missä hotelli on. Iiro sai pienen puuhavihkon. Hotelli huone löytyi helposti, koska saimme todella hyvät ohjeet. Huone oli todella siisti ja tilava mahduimme helposti koko porukka samaan huoneeseen.

Huoneemme oli alimmassa kerroksessa ja terassiltamme pääsi hiekkarantaan suoraan. Nallen talo oli huoneemme vieressä. Hotellille päästyämme satoi vettä ja oli todella lämmin ilma, Iiron piti heti päästä ulos ja hänestä oli ihan huippu juttu, kun sai olla pelkällä vaipalla ulkona vesisateessa. Iiro pääsi myös ensimmäistä kertaa rannalle hiekalla oli todella kiva leikkiä, eikä siitä olisi millään malttanut lähteä. Vesi oli aivan liian kylmää Iiron mielestä, joten hän tyytyi vain lämpimään hiekkaan. Onneksi rannasta ei ollut huoneeseen matkaa, kun pari metriä. Pääsi aina halutessaan Iiron kanssa rantaan, eikä tarvinnut ottaa mitään mukaan pystyi vain menemään.

Hotellin aamu pala oli todella hyvä, maistui myös hyvin Iirolle. Olihan se hänelle kiva, kun saa valita niin kattavasta valikoimasta mitä haluaa syödä aamupalaksi, kun kotona oli yleensä totuttu syömään aina aamupuuro. Onneksi meillä oli huoneessamme myös pieni keittiö niin saimme kuitenkin tehdä ruokaa myös itse, olimme kuitenkin neljä päivää reissussa ja mielestäni ei noin pieni saa kaikkia tarvittavia aterioita hotellissa, jos ruokaa ei voi ollenkaan tehdä itse.

Iiro pääsi käymään kylpylässä ensimmäistä kertaa. Hän tykkäsi todella olla siellä, vesi leikit on aina ollut kivoja, siellä tuli vaan väsy todella nopeasti. Kävimme myös keilaamassa koko porukalla, jätskillä ja tietenkin myös ulkona syömässä. Yhtenä päivänä kävimme Titi-nallen talossa, siellä oli paljon kaikkea. Itse tykkäsin paikasta todella paljon ja oli siellä Iirollekkin tekemistä tosi paljon, mutta näin jälkeen päin kun ajattelee voisin mennä sinne uudestaan Iiron kanssa, mutta vasta sitten kun Iiro on yli kolme vuotias. Laulu leikeistä Iiro tykkäsi kovasti ja eläimistä titi-nallen talon pihalla. Iiro pelkäsi titi-nallea kovasti, enkä ihmettele voihan sellainen iso nalle varmasti olla pelottava niin pienelle.


Viimeisenä iltana kävimme vielä nauttimassa herkulliset jäätelöt. Koko reissu meni todella hyvin. Sää suosi meitä, ainoastaan ensimmäisenä iltana satoi vettä, mutta se oli sellainen kiva sade joka ei lämpimänä kesäpäivänä haitannut ollenkaan. Iiro sai kokeilla monia uusia asioita ja oli ihana seurata kuinka pienistä asioista lapsi voi olla onnellinen. Kun miettii, että pelkkä vesi sade oli jo ihan huippu juttu, rannasta ja hiekasta puhumattakaan.

Kun aamulla oli aika viimeisen aamupalan, tuntui että meidän reissumme kesti liian vähän aikaa, vaikka tottakai ajatus kotiin pääsemisestäkin oli ihana. Kieltämättä olisin viihtynyt kauemminkin pois arjesta, mutta pitää olla onnellinen niistä hetkistä mitä saa. Kotimatkalla pysähdyimme vielä ostoksille Seinäjoelle.

Paikka oli kaikin puolin hyvä ja sellainen mitä toivoin ja kyllä minä vielä joskus menen perheeni kanssa sinne uudestaan. On vain harmi, että titi-nallea siellä ei enään pääse tapaamaan, mutta on se varmasti lapsille huippu paikka ilman nalleakin. Voin kyllä suositella paikkaa lapsiperheille.💕

Vauvasta asti traktorissa ja maatilalla

Iiro on ihan pienestä asti saanut käydä isin mukana töissä maatilalla, olen tietenkin aina ollut myös itse mukana. Ensi kertoja kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Joka paikasta löytyi aina, joku uusi juttu, mitä piti päästä vähän kokeilemaan. On niin ihana nähdä pienen ihmisen silmistä, kuinka hän ihailee isiä työssään.
Aina piti päästä isin mukaan töihin, mutta jos ei päässytkään, oli ihan kamala ajatus että isi lähtee yksin töihin. Kun isi lähti töihin, yleensä tuli itku, en tiedä varmaksi oliko syynä ettei pääsyt isin mukaan vai se että isi lähti, mutta varmaan molemmat.


On myös kiva ollut seurata, kuinka toinen alkaa oppia asioita. Aluksi vain päristiin, kun nähtiin traktori, mutta nyt jo tiedetään minkä merkkiset traktorit tilalla on. Alkuun tiedettiin vain traktori ja kärry, nyt tiedetään jo paljon enemmän. Hauskin oli, kun Iiro piti minulle esittely kierroksen navetan luona oli puimuri, kaivuri, moto, metsäkärry, paalain, niittokone ja kaikki mahdollinen. Siinä vaiheessa jo äitikin miettii,miten se pieni ihminen voi muistaa ja tietää jo niin paljon kaikkea.


Hän halusi aina vain traktorin kyytiin, ei ollut väliä mitä sillä tehtiin, ajettiinko kymmenen metriä vai kilometrejä. Navettaan, kun mentiin, lehmiä hän pelkäsi, ei ehkä olisi pelännyt yhtä lehmää, mutta kun lehmiä oli monia kymmeniä, jopa yli sata, niin ei ihme vaikka vähän pelottaa. Enään lehmät ei ole ollut pelottavia, navettassa hän viihtyy todella paljon.

Aina jos Iiro lähti isin mukaan traktorilla pellolle, tiesi että Iiro lähtee päiväunille. Hän nukkui traktorissa todella hyvin ja melkein aina hän kyytiin nukahtaa. Jo vauvana ennen traktorin kyytiin pääsyä, hän nukahti vaunuihin kaikista parhaiten silloin, kun jostain kuului traktorin ääni.

Iiro on erittäin innokas apulainen maatilalla työssä, kuin työssä. Ei tarvitse montaa kertaa pyytää apua, koska häneltä apua saa jo pyytämättä. Jos kotona ollaan niin apua ei saa  aina edes pyytämällä. Maatilan töissä on joku taika, mikä saa hänet hyvinkin yhteistyö haluiseksi.

Yksi ensimmäisistä "kirjoista" mitä hän tykkäsi lukea oli Valtran traktori esitelehti. Se oli kovassa käytössä, loppujen lupuksi se kului puhki, eikä sitä siltikään saanut laittaa pois. Vieläkin saattaa jostain hänen huoneestaan löytyä sivuja siitä lehdestä. Pitäisi käydä hakemassa hänelle uusi lehti niin saisi taas lukea, jotain mieluista. Mikään muu hänen kirjansa ei ole vetänyt vertojaan Valtran lehdelle.

Maatila ja traktori työt heijastuvat kotona voimakkaasti myös leikkeihin. Traktoreilla ajellaan ja kärryyn laitetaan kuormaa kaivurilla tai kauhalla. Lehmille tehdään apetta oikein innoissaan. Legoista tehdään navetta. Nykyisin siskoa käytetään hyvin leikeissä, yleensä sisko on lehmä joka on aitauksessa ja häntä ruokitaan aitaukseen. Yhtenä päivänä Iiro leikki kotona, oli tehnyt legoista navetan ja aitaukset lehmille, isi tuli töistä ja kertoi, että päivän aikana yksi lehmä oli karannut, sen jälkeen leikeissäkin lehmät karkailivat navetasta ja ne piti ottaa kiinni ja viedä takaisin.

Vauvasta taaperoksi

Aika kului todella nopeasti, kohta meidän pieni vauva ei ollutkaan enään pieni. Pian hän alkoi käyttää ääntään monilla eri tavoilla ja naureskelemaan ääneen. Oli ihana kuunnella hänen omia juttujansa, kun hän jutteli itsekseen, vaikka siitä ei mitään ymmärtänytkään oli se niin suloisen kuuloista.

Sitten hänelle sai alkaa antamaan pilttejä. Oli se kyllä melkoista, pilttiä oli joka paikassa, ihan kamala sotku. Alkuun minusta tuntui, että jos hänelle antoi pilttipurkillisen ruokaa, siinä meni ikuisuus. Välillä hän vain naureskeli minulle, eikä millään olisi malttanut syödä.

Hänen ilmeitään oli todella hauska seurata, aina kun hän sai maistaa uutta makua. Hän oli muutenkin todella ilmeikäs lapsi, joka hetkeen oli uusi ilme. Ruokaisat pilti ei maistunut, vaikka yritimme kaikkea, ainoastaan itse tehtynä ruoka kelpasi. Ruokahalu hänellä oli todella hyvä, eikä syömisen suhteen ollut ongelmaa, piti vain aina jaksaa tehdä itse. Hedelmäiset ja marjaiset piltit maistuivat kyllä, eli hän on ollut pienestä pitäen herkkusuu.

Iiro tykkäsi kovasti leikkiä, vauvana soiva siili oli kiva ja alle puolen vuoden ikäisenä, ihan kaikki mistä vaan sai kiinni oli kivoja, mutta mainokset oli erityisen kivoja, kun niitä sai vähän repiä ja rypistellä. Kun hän pääsi yli puolen vuoden ikään, edellee kaikki lelut oli kivoja, mutta kaikista isoin juttu oli noin 8kk ikäisenä, kun alkoi kotoa löytyä uusia juttuja, nimittäin kaikki johdot oli silloin vaarassa.

Kun hän alkoi pikku hiljaa oppia liikkumaan. Kääntymään oppimisessa meni aika kauan, mutta kun se viimein onnistui, aloin hetkessä miettiä, että olisi hän voinut vielä odottaa sen suhteen. Kun hän oppi kääntymään, mikään asento missään ei ollut sellainen mitä hän halusi. Vähän ennen puolen vuoden ikää hän sai alkaa istua, eikä mennyt kovin kauan kun hän oppi istumaan itsekseen ja nousemaan itse ylös. Ei ollut enään vaunut kovin turvallinen paikka nukkua, pakko oli pitää ihan koko aika silmällä, ettei hän vain satu heräämään ja nousemaan ylös.

Odottelimme kovasti, että hän alkaisi ryömiä, mutta eipäs alkanut vaan lähti suoraan konttaamaan 8 kuukauden ikäisenä ja siitä ei mennyt kuin alle kuukausi niin hän osasi jo seistä tukea vasten, mikä tuntui ihan hullulta. Sitä ajatteli vain, että ei hän voi vielä seistä, kohtahan hän oppii jo kävelemään. Ei hän enään ollut vauva, aika kului liian nopeasti. Hän otti ensimmäiset askeleensa tasan 11 kuukauden ikäisenä.

Iiro on ollut ihan vauvasta asti todella kiltti lapsi, hän ei kyllä kiukutellut juuri koskaan. Eikä hän ketään oikein ole vierastanutkaan. Hänen kanssaan on kyllä ollut helppo olla, ei ole itsellä ollut mitään ongelmia jaksamisen kanssa ja hyvin on kotona ehtinyt tehdä kaikkea, vaikka vauva tulikin taloon.

Vaikka kaikki aina muistutti, että pitää muistaa nauttia siitä vauva-ajasta ja ettei se kestä kuin todella pienen hetken. Silloin se tuntui hullulta, että vauva voisi kasvaa niin nopeaa, mutta kylläpä se vain niin menee, että vauva kasvaa kohisten.

Pojan ristiäiset, mutta mikä nimeksi?

Aloimme miettiä ristiäisiä. Poika oli noin 1kk ikäinen. Oli todella paljon mietittäviä asioita ja olihan se uusi tilanne. Ei ollut koskaan ennen sellaisia juhlia järjestetty. Ensin piti miettiä missä juhlan pidämme. Ajattelimme, että oma asuntomme on aivan liian ahdas ja kirkkoon emme halunneet. Paikaksi valikoitui mieheni vanhempien koti. Toinen asia oli kastemekko, joka löytyi mieheni kotoa, samaa mekkoa on hänkin käyttänyt ja mekko oli todella kaunis. Kastemalja tuli puolestaan minun kotoani, samaa maljaa on käytetty minun äidilläni, minulla ja nyt lapsellani, myös muita sukulaisiani on kastettu samaa maljaa käyttäen, eli oikein suvun malja.

Minä pääsin todella vähällä järjestelyllä, minun ei tarvinut leipoakkaan oikeastaan mitään, vain yksi juustokakku, muuten mummut hoiti homman puolestani. He leipoivat paljon kaikenlaisia herkkuja, Mieheni järjesti papin. Kummit oli tiedossa ja valittu jo aikaa sitten.

Kaikkein vaikein asia oli sitten jäljellä, pojalle piti keksiä hyvä nimi. Mielessä oli paljon nimiä, mutta silti ei kuitenkaan mitään. Pyörittelimme päässämme kaikki mahdolliset nimet, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Olisin itse halunnut pojalle nimeksi Eemeli, mutta se ei jotenkin tuntunut oikealta. Yhtenä päivänä mieheni oli yhtäkkiä hoksannut pojalle etunimen, joka oli aivan täydellinen. Tiesimme molemmat heti, että se nimi oli se oikea.

Päivä läheni ja viimein koitti. Jännitin todella kovasti, vaikka ympärillä oli vain tuttuja, mutta ehkä se johtuu siitä että tilanne oli aivan uusi. Olemme olleet molemmat ristiäisissä, mutta emme oman lapsen. Vieraiksi oli kutsuttu isoisovanhemmat, isovanhemmat, kummit, eno, tädit ja sedät,

Kaikki vieraat olivat jo paikalla, kun pappi vasta saapui. Emme olleet käyneet mitään asioita vielä läpi, vaan menimme yhteen huoneeseen keskustelemaan. Minua jännitti kovasti, ettei vieraat kuulisi nimeä jo oven läpi, onneksi niin ei käynyt. Kun kaikki asiat oli käyty läpi, pääsimme aloittamaan kaste tilaisuuden. Se oli koskettava hetki, kun oma lapsi saa nimen. Poikamme kastettiin ja hän sai nimekseen Iiro Eemeli . Kukaan ei ollut osannut ajatella, että hänestä tulisi Iiro, kaikki tykkäsivät nimestä kovasti.

Siirryimme kahvittelemaan, kaikki tarjottavat oli aivan ihania. Niitä olisi voinut syödä vaikka kuinka paljon, mutta eihän sitä jaksanut vaikka olisi halunnutkin. Tästä ihanasta juhlasta voin vain kiittää suureksi osin, minun äitiäni ja mieheni äitiä. Oli mummut pistäneet parastaan.

Juhlat meni todella hyvin, Iiro ei itkenyt kasteen aikana yhtään kertaa. Yksi kummeista kävi heittämässä kastevedet, eikä edes kastemalja hajonnut. Kastepöytä oli kaunis ja kukkakimppu oli sievä.
Kaikki oli täydellistä, oli upea päivä, antaa pojalle nimi.

Vauvan kanssa kotiin

Kaikki oli niin uutta, en ollut koskaan aikaisemmin ollut yötä sairaalassa, enkä myöskään hoitanut niin pientä vauvaa. Sitä aina ajatteli, että miten koskaan osaisin hoitaa niin pientä vauvaa, kaikki ne syötöt, vaippojen vaihdot, pesut ja vaatteiden vaihdot. Vauva on niin pieni ja hauras, ajattelee vain päässään, että hän voi mennä rikki. Ei se pienen vauvan hoito niin vaikeaa ole. Omaa lasta on paljon helpompi hoitaa, kuin toisen. Oman lapsen kohdalla ei ehkä pelkää niin paljon, että tekee jotain väärin.

Sairaalassa meillä oli perhehuone ja meitä opastettiin todella hyvin. Oli ihanaa, kun saimme kaikki olla yhdessä. Kuitenkin miehelläni oli edelleen vastuu navetalla, hän kävi aina välillä siellä ja tuli sitten takaisin. Onneksi matkaa ei ollut paljon. Muistan erittäin hyvin sen, kun hän tuli navetalta takaisin sairaalaan, hän oli ehtinyt olla meidän kanssa alle puoli tuntia ja hänen puhelin soi. Hän varmasti ajatteli, että ei tämä voi olla totta, robotti soitti navetalta. Hänen oli pakko lähteä takaisin, tarkistamaan että kaikki oli varmasti kunnossa. Onneksi kaikki oli kunnossa ja kohta hän taas tuli takaisin. 

Sairaalassa vauvaa kävi katsomassa isovanhemmat, tädit ja sedät. Minulla oli hyvin seuraa sairaalassa, nimittäin minun yksi kavereistani oli myös saanut pojan ja olimme siellä yhtä aikaa. Yllätyksekseni törmäsin myös omiin kummeihini siellä, heillekkin oli syntynyt vauva. Tuttuja tuli siis nähtyä sielläkin.

Pääsimme vauvan kanssa kotiin 5.7.2016. Kotimatkalla pysähdyimme mieheni vanhemmilla, jotta kaikki heidän perheestään näkisi vauvan, mutta siellä ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan ketään paikalla. Emme sitten viitsineet jäädä odottelemaan, vaan lähdimme jatkamaan matkaa kotia kohti.

Oli ihana olla taas kotona, mitään ei kuitenkaan osannut tehdä halusi vain katsella sitä ihanaa pientä palleroa, hän oli juuri sillä hetkellä muuttanut kotiin. Enään meitä ei ollut vain kaksi, nyt meitä oli kolme. Mieheni piti isyysloma ensimmäisen viikon, vauvan syntymän jälkeen, oli helpompaa totutella yhdessä vauvan hoitoon.

Aika meni niin nopeasti, päivä oli ihana. Illalla kuitenkin, kun nukkua olisi pitänyt, siitä ei tullut mitään. Vauva oli todella kiukkuinen ja itki vain, kaiken yritimme, mutta ei hän ei rauhoittunut. Monen kävellyn tunnin jälkeen, viimeinkin hän nukahti ja pääsisimme myös nukkumaan. Silloin toivoin, että tämä ei toistuisi joka yö. Toinen yö oli myös hieman kiukkuinen, mutta jo paljon parempi kuin ensimmäinen. Kahden ensimmäisen yön jälkeen vauva alkoi nukkua todella hyvin, eikä ollut enään yhtään kiukkuinen. Tilanne oli niin uusi ja olimme varmasti molemmat todella hermostuneita, vauva varmasti vaistosi sen ja oli sen vuoksi kiukkuinen.

Meidän vauvamme oli todella kiltti. Päivisin hän nukkui todella hyvin, hetket jotka hän oli hereillä, hän oli todella tyytyväinen. Hän ilmoitti itsestään, ainoastaan ollessaan nälkäinen, joten hänen kanssaan oli todella helppo olla.

Lapsen syntymä

Oli heinäkuun ensimmäinen päivä, olimme mieheni vanhempien luona "talon vahtina", talo oli tyhjä kaikki olivat lähteneet reissuun. Mieheni päivysti tilalla, hoiti lehmien ruokinnan ja kaikki muut tarvittavat työt. Tarkoituksemme oli asustella muutama päivä siellä, grillata ja saunoa ulkosaunassa.

Olimme laittaneet saunan lämpenemään ja lähdimme vielä yhdessä käymään navetalla joskus ilta yhdeksän jälkeen, jonka jälkeen menimme yhdessä saunaan. Saunassa ollessamme, minulle tuli outo tunne ja sanoin miehelleni, että nyt se syntyy ja lähdin ulos. Heti ulos päästyäni oksensin kaiken mitä olin syönyt, en tiedä johtuiko se kivusta vai jännityksestä. Menin suihkuun ja olin mielestäni jopa yllättävän rauhallinen, vaikka olin aika kipeä.

Mieheni soitti sairaalaan ja sieltä sanottiin, että meillä ei ole vielä kiire, koska olen ensisynnyttäjä. Hirmu kauaa en kuitenkaan uskaltanut tai kivuiltani pystynyt olla kotona, joten lähdimme ajamaan Oulaisiin. Kello oli jo yli puolen yön. Mieheni kysyi matkalla minulta onko kuinka kiire, ajetaanko ylinopeutta vai ihan rajoitusten mukaan, sanoin ettei meillä ole kiire. Oulaisiin päästyämme minä pyysin mieheltäni, että kierrettäisiin vielä pari kertaa keskusta ympäri, ennen kuin menemme sairaalaan. Kello oli lähempänä yhtä yöllä, kun menimme sairaalaan.

Kun pääsin tutkittavaksi, minulle sanottiin vain, että olet valmis lähdetään synnyttämään. Kätilö sanoi minulle, että olisin ihan hyvin voinut synnyttää vauvan milloin vain, vaikka matkalla ja hän sanoi minun myös kestäneen kipua todella hyvin. Siirryimme synnytys-saliin. Synnytyksen aikana kokeilin ilokaasua ja ei sopinut minulle, se oli ihan kamala juttu. Joten ainoana kivun lievityksenä minulla oli lämpötyyny ja tietenkin rakas mieheni. En tiedä miten olisin pärjännyt ilman mieheni kannustusta ja tukea.

Meille syntyi 2.7.2016 hieman ennen kello viittä aamulla pieni poika. Painoa hänellä oli 3050g. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, se oli jotain niin uskomatonta. Hän oli niin pieni ja niin täynnä rakkautta. Hän oli meidän, ihana oma pieni poikamme. Kävin siis neuvolassa ensimmäistä kertaa 2.6.2016, eli poikamme syntyi tasan kuukauden päästä ensimmäsestä neuvola käynnistäni.

Mielestäni ensisynnyttäjiä pelotellaa liikaa kaikilla synnytys kertomuksilla, minä voin hyvällä omalla tunnolla kertoa, että se ei ole niin kamalaa ja pelottavaa mitä monet kertovat. Vaikka sattuuhan se enemmän kuin mikään muu. Minä olen ihan hysteerinen, pelkään kamalasti piikkejä, hädin tuskin kykenen edes sormen päästä otettavaan verikokeeseen. Minulla on todella matala kipukynnys ja kyllä olen selvinnyt synnytyksestä ja ainoana kivun lievityksenä minulla oli lämpötyyny ja rakas mieheni. Tärkein kivun lievitys mielestäni on se oma kumppani siinä vierellä, voin sanoa suoraan että itse en olisi selvinnyt lähellekkään niin hyvin ilman häntä. Onhan se tietenkin unohtumaton kokemus myös vauvan isälle, olla näkemässä oman lapsen syntymä.

Jos epäröit tai pelkäät synnytystä, niin voin kertoa että sillä hetkellä kun synnytys lähtee käyntiin kaikki pelot unohtuu ja jää sinne jonnekkin sivuun, niin ainakin kävi minulla. Ja vaikka se sattuu todella paljon, niin kyllä se on sen arvoista. Synnytyksen jälkeen ajattelin, että vaikka se sattui todella voisin tehdä saman uudelleen. On se vain niin palkitsevaa saada se oma pieni nyytti rinnalle.💕

Tätä myötä meistä tuli maailman onnellisimmat vanhemmat.💗

Tieto vauvasta

Aloimme yhdistelemään asioita ja aloimme miettiä voisiko olla, että meille syntyisi vauva. Ei minulla juurikaan ollut mitään raskausajan oireita, tai en ainakaan osannut tulkita niitä. Kävin neuvolassa 02.06.2016 ja vauvahan siellä masussa odotteli ulos pääsyä. Suurin shokki asiassa oli se, että neuvolassa katsottiin lasketun ajan olevan vähän reilu kuukauden päästä 11.07.2016. 😨 Olin minä varmastikkin huomannut odottavani aikaisemmin, mutta olin varmaan vain kieltänyt asian itseltäni. Vauvan tulo ei ehkä ollut se suurin pelko, vaan ne kaikki testit, pistokset, lääkärit, ei minusta olisi siihen. Pelkään ihan kamalasti piikkejä, lääkäreitä ja kaikkea mikä niihin viittaa. Varmistetun tiedon raskaudesta saatuani aloin heti miettiä tosissani, miten minusta olisi kaikkeen tähän, miten onnistun. Kaikki nämä ajatukset, että minusta ei olisi siihen, unohtui aika pian, oli niin paljon kaikkea tekemistä, että ehkä ei ollut aikaa miettiä niitä pelkoja.

Minun ei auttanut kuin, kävellä ensimmäiseltä neuvola käynniltä
suoraa jäätelökioskille, joka oli siis silloinen työpaikkani. Pomoni sattui olemaan paikalla ja kerroin, että meille syntyy vauva, hän oli todella iloinen puolestamme ja onnitteli kamalasti, sitten kysyi milloin on laskettu aika, kerroin sen olevan reilun kuukauden päästä. Hän otti asian todella hyvin ja aikoi hankkia tilalleni uuden työntekijän, koska jäin melkein heti uutisen kerrottuani pois töistä.

Tulevilla isovanhemmilla oli vielä vähemmän aikaa sisäistää asia, että heistä tulee isovanhemmat. Tuleva vauva oli siis molempien vanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi. Se oli heille todella iso yllätys ja ehkä pieni shokki, koska emmehän me olleet seurustelleet edes kokonaista vuotta vielä, vasta jotain 10kk. Loppujen lopuksi he ottivat asian kuitenkin yllättävän hyvin vastaan.

Meillä oli todella paljon asioita hoidettavana ja kaikki tavarat mitä vauva tarvitsee puuttui. Oli todella haastava miettiä mitä oikeasti tarvitsemme heti, eihän sitä nimittäin oikeasti tiennyt milloin vauva päättää tulla ulos. Toisaalta, kun ajattelee että meillä oli vain kuukausi aikaa hankkia kaikki tarvittava, silloin ei ehkä tullut ostettua mitään ylimääräistä, ainoastaan ne tavarat mitä oikeasti tarvitsi. Hyvin me kuitenkin ennätimme valmistella asunnon vauvaa varten.

Saman katon alla

Meidän elämämme oli rauhallista yhdessä oloa saman katon alla. Yhteen muutto ei kamalasti muuttanut mitään, vaikka kaikki pitikin hoitaa itse. Teimme edelleen kaiken yhdessä, siivosimme, kävimme kaupassa ja mitä ikinä nyt sitten kotona tarvikaan tehdä. Mies kävi edelleen töissä kotonaan ja lähdin edelleen monesti mukaan, jos en joka päivä niin ainakin joka toinen. Meidän yhteiselämä oli hyvin tiivistä, vaikka vietimme tietysti välillä aikaa myös muiden kanssa.

Parin kuukauden päästä olikin jo melkein jouluaatto ja alkoi miettiminen mitä tehdään joulun suhteen. Paljon me kyllä keskustelimme joulusta, tulimme siihen tulokseen, että tämä ensimmäinen jouluaatto ollaan molemmat omien vanhempiemme luona. Se oli hyvä ratkaisu, koska niin se sujui kaikkein helpoiten, vaikka ikävähän tietenkin oli. Onneksi se oli vain yksi joulu silloin päätin, enään ei koskaan joulua erillään.

Ensimmäiset puoli vuotta saman katon alla, oli samaa tasaista arkea. Muutaman kerran tuli sanomista siitä, että olin laittanut wc-paperin väärin telineeseen, mutta samasta asiasta tulee välillä edelleen. Sitten arkeen tuli muutos, sain nimittäin kesäksi töitä jäätelökioskista. Töiden vuoksi yhteinen aikamme väheni huomattavasti. Kesäisin, kun mieheni on muutenkin töissä todella pitkiä päiviä. Välillä hän kävi vain nukkumassa kotona, tuli kotiin kun piti mennä jo nukkumaan ja lähti töihin ennen kuin edes piti herätä. Aina, kun minulla oli vapaata lähdin hänen mukaansa töihin.

Jäätelökioski työssä oli yleensä todella kuuma ja lähes aina työpäivän jälkeen jalkani oli aivan turvoksissa, en edes tajunnut miettiä syytä, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun siihenkin asiaan tuli selvyys, saimme tietää että meistä tulee ihan pian äiti ja isä.😍 Se tieto, että reilun kuukauden päästä meille syntyy vauva, jo pelkästään muutti meidän arkeamme huomattavasti. Arjesta tuli yhtäkkiä kiireistä, piti keretä hankkia kaikki tarvittavat vauvalle, ennen kuin vauva syntyy.